Почему ты улыбаешься

• Olen yrittänyt houkutella vanhempiani ottamaan meille kissan, sellaisen suloisen pörröisen maatiaiskissan. Ehkä jouluksi, ajattelisin, sillä lomallahan se olisi paras ottaa. Äiti ainakin haluaisi, siitä näkee sen heti, vaikka se yrittääkin vastustella ja keksiä tekosyitä sille miksi kissaa ei meidän taloon tulisi. Venäjällä äidillä oli kaksi kissaa, valkea ja kirjava, eikä sillä ihmisellä ole mitään kissoja vastaan. Hm, ehkä minä vielä onnistun jotenkin, onhan minulla myös pikkuveli, joka on tietysti kissan oton kannalla.

• Ensiviikon perjantaina aion käydä katsomassa Paranormal Activity 3:sen ystäväni kanssa. Olen periaatteessa aika huono kauhuelokuvien kanssa, katsoessa ne pelästyttävät takuuvarmasti mutta jälkeenpäin eivät tunnu enää missään. Puhuin ystäväni ja Hiljaisuuden kanssa kauhuelokuvista ja mainitsin myös sen, että käymme ystäväni kanssa katsomassa tämän elokuvan. Siinä olisi ollut hyvä tilaisuus pyytää Hiljaisuutta mukaan, mutten ollut edes varma haluaisinko häntä sinne. Hän on mukava persoona ja itsehän minä häneen halusin tutustuakin, mutten sitten yhtäkkiä haluaisikaan häntä mukaan omaan koulun ulkopuoliseen elämääni. Harmittavan harvoin oikeasti tiedän mitä haluan, tai sitten tiedän, mutta näkökulma asiaan vaihtelee jatkuvasti. Lopulta yleensä vain jätän asian sikseen, taikka juoksen sitä karkuun.

• Marraskuu on täällä jo, ollut hyvän aikaa, enkä minä vieläkään oikein jaksaisi käsittää, että nyt on jo talvi. Harvinaisen leuto talvi kylläkin, täällä pohjoisessakaan ei ole vielä kovin kylmää. Kunpa ensilumi vain sataisi pian, sillä se on jotain mistä minä aidosti pidän. Iltaisin katulampun valossa hiljalleen mustalle asfaltille laskeutuva lumi on vain jotain hyvin kaunista. Kaupunki jossa asun on kaunis, meren rannalla, ja valkea lumipeite kaunistaa sitä entisestään.

• Kuuntelen tällä hetkellä ranskalaista musiikkia, enkä voisi toivoa oikeastaan mitään muuta. Isäinpäivä oli ja meni, halasin isääni ja soitin hänelle kauneimman osaamani kappaleen pianolla. Ehkä se riitti, toivoisin niin. Isovanhemmilla en käynyt, tuskin isoisä enää muistaakaan mitä tarkoittaa olla isä jollekulle. Surullista, mutta tämä päivä oli silti hyvä. Toivottavasti teilläkin, olette tärkeitä.

drown me, drown you

Se tyttö oli kaunis. Mustalla rajatut metsänvihreään vivahtavat silmät katsoivat hetken ajan suoraan omiini polttaen jokaista säiettä valkeassa ihossani. En kestänyt vahvaa, kaiken huomaavaa katsetta ja käänsin kapeat kasvoni poispäin. Susi, se hän oli, itse täydellisyys. Ymmärrykseni ei riittänyt hahmottamaan, miten kukaan elävä olento kykeni olemaan niin kaunis.

Marmorinvalkeat kasvot olivat siropiirteiset kuin syyslehdet öisin valtaava kuura, korpinmustat hiukset suloisesti pörrössä ulkona vihmovan tuulen jäljiltä. Vastavärit musta ja valkoinen täydentämässä toinen toistaan, luoden lumoavan kontrastin tämän ulkonäköön. Susi oli hento, omasi kapeat ranteet, lantioluidensa kaari piirtyi tytön paitaa vasten hentona siluettina (varjoina teatterin kaukaisimmissa penkkiriveissä, tumman sametin leikitellessä iholla) tämän taivuttaessa selkänsä kaarelle.

Aamuauringon valaistessa Suden norsunluunvalkeiden poskipäiden silkinpehmeän ihon, tanssittaessa lämpönsä kulmaluille, ohuille huulille nousi vaivihkaa toisen suupielen nostava hymy.

in the end of the night i can feel you breathe

Minulla on sama tunne kuin syksyllä, aina syksyisin. Käsivarsieni verisuonissa virtaa jää, ranteissa tummennettuja kohtia, pisamia jotka kuolevat pian koittavaan kalpeuteen. Umpeen kurottuja jokia, syyslehtiä kasvoilla, koivupuiden reunustamat tiet sekä sinä. Se kaikki oli liian kauan sitten ja minulla on jälleen se tunne.

Syksy on pian täällä.

Haluaisin pian taas käyttää kauluspaitoja, revittyjä sukkahousuja sekä monia huppareita päällekäin. Kylmästä sinertävät kädet kuulostavat turvalliselta, merimieskengät vasten asfaltoituja teitä. Koulu, sekin alkaisi ensiviikolla, torstaina.

Tummansinisiä raitoja lakanoissa, minun yöni täyttyvät kohinasta, metsien kulmissa asuu näissä tarinoissa jotain mistä kerrotaan vain kuolemalta tuoksuvissa kirjoissa. Sumu järven yllä, sammaleista kohoavat savujuovat, suopursujen huumaava tuoksu kasteisissa mäntymetsissä. Ilma tuntuu viileältä iholla, sivelee kasvoja, täyttää indigonsiniset silmät negatiivikuvilla eilisen huokauksista.

Kumarrun metsälampien rantaan, tumma vesi ei peilaa varjokuviani, näkymättömyydet selkänikamia pitkin juosseet.

Pelkään olla kiinni toisessa. En halua enää kokea minkäänlaisia äkkinäisirrottautumisia niistä joista välittää eniten. Viime syksy meni sumussa, en muista siitä mitään. Alkuvuodesta muistoja ei ole paljon, mutta aina välillä kylkiluiden välistä hiipii se sama varoittava tunnetila, pian tapahtuu jotain mistä sinä et halua tietää mitään. Sen olisi parempi jättää tapahtumatta,

sillä se sattuu jokainen kerta.

dark shines bringing me down

Autiomaalaulut jäivät kauas taakse, hukkuivat syksysateisiin ja liian tiheisiin iskuihin (sydän sattui rintalastaa vasten). Saippuakuplan ulkopuolella on niin paljon helpompaa hengittää, en toivoisi ketään suljettavan kultaisiin häkkeihin, hopeaneuloin lävistettäviä kylkiluita sekä kirjavat sulat sängyn alla.

Kulmaluiden alta varoittavia katseita minuun päin, lasi-ikkunoiden takana irvistän kädet pisamaposkiin painettuna. Serbiankieliset kirjat kaatuivat päälle variksien lennähtäessä olkapäille, sulje ovesi niin että ranteet räsähtävät sirpaleiksi.

Alla sirkusteltta ja multaa silmäluomien sisäpuolella, umpeen muurautuneet verkkokalvot sekä kiviä silmäripsien lomassa.

minä sekä ne kolmetuhatta muuta

akrobatiaa tulivuorten reunoilla

laavakivet jalkapohjien ympärillä

only a northern song

Oikeastaan, voin paremmin kuin koskaan.

Kesäni on ollut lempeä, silittänyt (tällä hetkellä) oravanruskeita hiuksiani hellästi, peitellyt tähtitaivaisiin yön koittaessa. En halua vahingoittaa itseäni enempää, aavelinjat ranteilla näyttävät kauniilta ilman punareunaisia silmiä, ilman ihon alla puhjenneita verisuonia.

Pohjoisen laulut kaikuvat kaukaa lähtevien varjojen näkymättömien kylkiluiden lomasta. Hyvästelin monia minulle turvallisia asioita, kuten ujouden. Rehellisesti, en ole antanut ajatustakaan syömisille. Ymmärsin olevani kasassa jälleen.

Tänään salamoi, pilvet löivät hopeareunaisia teriä alas maahan, raastoivat unikonkukkien terälehdet veitsenterävillä pisaroillaan. Kauluspaitailen kotonani akustisen kitarani kanssa, nuottipapereita lattialla ja vaaleilla lakanoilla.

Näin pisamapojua kaupungilla,
yhtä suloinen ja eksynyt kuin aina ennenkin.

s k i n n y l o v e

Vaaleansiniset lakanat ja tummia mustelmia ranteen sisäsyrjillä, minun vereni kiehumispisteeseen saakka katoamisyrityksiä jäljitellyt. Viisi tuntia ja väsyneet äidinkielen tunnit. Viisitoista minuuttia jolloin Raven jäi kanssani tyhjään luokkaan ja istui viereeni kun huomasi minut ja mustekynäilyni appelsiinivihkoon.

Yön lantioluihin ulottuvat mustat hiukset kutittavat poskipäitä sotkeutuen omiini kultaisiin, keskipäivällä syntyneisiin vahinkohymyilyihin ohikulkijoille. Minä pyysin odottamaan.

Viima läpi luiden, pyyhkäisi minut takaisin meren aaltoihin, keuhkot jäätyneet punasolujen kertyessä ihohuokosiin.

Raven, mitä sinä minusta haluatkaan sotkuisine hiuksinesi, tummanvirheine silminesi.

Kääntyi ovelta takaisin huomatessaan minun jäävän luokkaan. Mustareunaiset silmät seurasivat kapeita, norsunluunvalkeita kasvoja. Sotkuiset hiukset kasvoilla sekä revityt sukkahousut. Minä kuusitoista vuotta. Minä, joka en ole saavuttanut elämässäni yhtään mitään mainitsemisen arvoista.

Tänään oli musiikkiopiston pääsykoe osa kaksi, teoria. Mitä jos kestäisin vain vuoden eteenpäin, meren rannoilla särkisin itseni osaksi valkeaa hiekkaa, siruiksi seitinohuiden kaislojen käsivarsille.

Tummat juonteet iiriksissä repi hänen polvilumpionsa pitkin kevätkatuja. Siitä pisamakasvoisesta en tiedä mitään, vaaleita kasvoja koristavia ja kissa ikkunalaudalla.

Hämäräkeskusteluja, maahan luodut katseet ja huominen jota en odota.

she was close, close enough to be your ghost

Tänään iltapäivällä viulunkieliä ja valkeat sormet otelaudalla, tumma yö tähtien kera, vaaleat hiukset tuulen omina kun pyöräilen jälleen takaisin kotiin.

Lantioluut eivät näy niin paljon kuin näkyivät juuri viikko sitten. Mietin mitä olen tehnyt ja tiedän liian hyvin. Vaalenkeltavalkoraidallinen yöpaita ja vaaleansiniset lakanat. Viuluetydejä nuottitelineessä, en ole soittanut niitäkään pitkään aikaan, on ollut liikaa muuta ajateltavaa.

Kuukausi ja sitten pois täältä, kolmentuhannen kilometrin päähän. Mutta aika ei lopu juuri sen vuoksi, se loppuu paljon aiemmin. Salaisuus.

Kohta yksi ystävä tulee meille, sitten täältä koululle ja niin. Minulla on vieläkin yöpaita päällä ja hiukset takussa. Ihanaa.