2011/11/13

Почему ты улыбаешься

• Olen yrittänyt houkutella vanhempiani ottamaan meille kissan, sellaisen suloisen pörröisen maatiaiskissan. Ehkä jouluksi, ajattelisin, sillä lomallahan se olisi paras ottaa. Äiti ainakin haluaisi, siitä näkee sen heti, vaikka se yrittääkin vastustella ja keksiä tekosyitä sille miksi kissaa ei meidän taloon tulisi. Venäjällä äidillä oli kaksi kissaa, valkea ja kirjava, eikä sillä ihmisellä ole mitään kissoja vastaan. Hm, ehkä minä vielä onnistun jotenkin, onhan minulla myös pikkuveli, joka on tietysti kissan oton kannalla.
Ensiviikon perjantaina aion käydä katsomassa Paranormal Activity 3:sen ystäväni kanssa. Olen periaatteessa aika huono kauhuelokuvien kanssa, katsoessa ne pelästyttävät takuuvarmasti mutta jälkeenpäin eivät tunnu enää missään. Puhuin ystäväni ja Hiljaisuuden kanssa kauhuelokuvista ja mainitsin myös sen, että käymme ystäväni kanssa katsomassa tämän elokuvan. Siinä olisi ollut hyvä tilaisuus pyytää Hiljaisuutta mukaan, mutten ollut edes varma haluaisinko häntä sinne. Hän on mukava persoona ja itsehän minä häneen halusin tutustuakin, mutten sitten yhtäkkiä haluaisikaan häntä mukaan omaan koulun ulkopuoliseen elämääni. Harmittavan harvoin oikeasti tiedän mitä haluan, tai sitten tiedän, mutta näkökulma asiaan vaihtelee jatkuvasti. Lopulta yleensä vain jätän asian sikseen, taikka juoksen sitä karkuun.
• Marraskuu on täällä jo, ollut hyvän aikaa, enkä minä vieläkään oikein jaksaisi käsittää, että nyt on jo talvi. Harvinaisen leuto talvi kylläkin, täällä pohjoisessakaan ei ole vielä kovin kylmää. Kunpa ensilumi vain sataisi pian, sillä se on jotain mistä minä aidosti pidän. Iltaisin katulampun valossa hiljalleen mustalle asfaltille laskeutuva lumi on vain jotain hyvin kaunista. Kaupunki jossa asun on kaunis, meren rannalla, ja valkea lumipeite kaunistaa sitä entisestään.
• Kuuntelen tällä hetkellä ranskalaista musiikkia, enkä voisi toivoa oikeastaan mitään muuta. Isäinpäivä oli ja meni, halasin isääni ja soitin hänelle kauneimman osaamani kappaleen pianolla. Ehkä se riitti, toivoisin niin. Isovanhemmilla en käynyt, tuskin isoisä enää muistaakaan mitä tarkoittaa olla isä jollekulle. Surullista, mutta tämä päivä oli silti hyvä. Toivottavasti teilläkin, olette tärkeitä.

2011/09/19

drown me, drown you

Se tyttö oli kaunis. Mustalla rajatut metsänvihreään vivahtavat silmät katsoivat hetken ajan suoraan omiini polttaen jokaista säiettä valkeassa ihossani. En kestänyt vahvaa, kaiken huomaavaa katsetta ja käänsin kapeat kasvoni poispäin. Susi, se hän oli, itse täydellisyys. Ymmärrykseni ei riittänyt hahmottamaan, miten kukaan elävä olento kykeni olemaan niin kaunis.

Marmorinvalkeat kasvot olivat siropiirteiset kuin syyslehdet öisin valtaava kuura, korpinmustat hiukset suloisesti pörrössä ulkona vihmovan tuulen jäljiltä. Vastavärit musta ja valkoinen täydentämässä toinen toistaan, luoden lumoavan kontrastin tämän ulkonäköön. Susi oli hento, omasi kapeat ranteet, lantioluidensa kaari piirtyi tytön paitaa vasten hentona siluettina (varjoina teatterin kaukaisimmissa penkkiriveissä, tumman sametin leikitellessä iholla) tämän taivuttaessa selkänsä kaarelle.

Aamuauringon valaistessa Suden norsunluunvalkeiden poskipäiden silkinpehmeän ihon, tanssittaessa lämpönsä kulmaluille, ohuille huulille nousi vaivihkaa toisen suupielen nostava hymy.

2011/08/04

in the end of the night i can feel you breathe

Minulla on sama tunne kuin syksyllä, aina syksyisin. Käsivarsieni verisuonissa virtaa jää, ranteissa tummennettuja kohtia, pisamia jotka kuolevat pian koittavaan kalpeuteen. Umpeen kurottuja jokia, syyslehtiä kasvoilla, koivupuiden reunustamat tiet sekä sinä. Se kaikki oli liian kauan sitten ja minulla on jälleen se tunne.

Syksy on pian täällä.


Haluaisin pian taas käyttää kauluspaitoja, revittyjä sukkahousuja sekä monia huppareita päällekäin. Kylmästä sinertävät kädet kuulostavat turvalliselta, merimieskengät vasten asfaltoituja teitä. Koulu, sekin alkaisi ensiviikolla, torstaina.

Tummansinisiä raitoja lakanoissa, minun yöni täyttyvät kohinasta, metsien kulmissa asuu näissä tarinoissa jotain mistä kerrotaan vain kuolemalta tuoksuvissa kirjoissa. Sumu järven yllä, sammaleista kohoavat savujuovat, suopursujen huumaava tuoksu kasteisissa mäntymetsissä. Ilma tuntuu viileältä iholla, sivelee kasvoja, täyttää indigonsiniset silmät negatiivikuvilla eilisen huokauksista.

Kumarrun metsälampien rantaan, tumma vesi ei peilaa varjokuviani, näkymättömyydet selkänikamia pitkin juosseet.

Pelkään olla kiinni toisessa. En halua enää kokea minkäänlaisia äkkinäisirrottautumisia niistä joista välittää eniten. Viime syksy meni sumussa, en muista siitä mitään. Alkuvuodesta muistoja ei ole paljon, mutta aina välillä kylkiluiden välistä hiipii se sama varoittava tunnetila, pian tapahtuu jotain mistä sinä et halua tietää mitään. Sen olisi parempi jättää tapahtumatta,

sillä se sattuu jokainen kerta.

2011/07/17

dark shines bringing me down

Autiomaalaulut jäivät kauas taakse, hukkuivat syksysateisiin ja liian tiheisiin iskuihin (sydän sattui rintalastaa vasten). Saippuakuplan ulkopuolella on niin paljon helpompaa hengittää, en toivoisi ketään suljettavan kultaisiin häkkeihin, hopeaneuloin lävistettäviä kylkiluita sekä kirjavat sulat sängyn alla.

Kulmaluiden alta varoittavia katseita minuun päin, lasi-ikkunoiden takana irvistän kädet pisamaposkiin painettuna. Serbiankieliset kirjat kaatuivat päälle variksien lennähtäessä olkapäille, sulje ovesi niin että ranteet räsähtävät sirpaleiksi.

Alla sirkusteltta ja multaa silmäluomien sisäpuolella, umpeen muurautuneet verkkokalvot sekä kiviä silmäripsien lomassa.

minä sekä ne kolmetuhatta muuta
akrobatiaa tulivuorten reunoilla
laavakivet jalkapohjien ympärillä

2011/07/10

only a northern song


Oikeastaan, voin paremmin kuin koskaan.

Kesäni on ollut lempeä, silittänyt (tällä hetkellä) oravanruskeita hiuksiani hellästi, peitellyt tähtitaivaisiin yön koittaessa. En halua vahingoittaa itseäni enempää, aavelinjat ranteilla näyttävät kauniilta ilman punareunaisia silmiä, ilman ihon alla puhjenneita verisuonia.

Pohjoisen laulut kaikuvat kaukaa lähtevien varjojen näkymättömien kylkiluiden lomasta. Hyvästelin monia minulle turvallisia asioita, kuten ujouden. Rehellisesti, en ole antanut ajatustakaan syömisille. Ymmärsin olevani kasassa jälleen.


Tänään salamoi, pilvet löivät hopeareunaisia teriä alas maahan, raastoivat unikonkukkien terälehdet veitsenterävillä pisaroillaan. Kauluspaitailen kotonani akustisen kitarani kanssa, nuottipapereita lattialla ja vaaleilla lakanoilla.

Näin pisamapojua kaupungilla,
yhtä suloinen ja eksynyt kuin aina ennenkin.

2011/05/10

s k i n n y l o v e

Vaaleansiniset lakanat ja tummia mustelmia ranteen sisäsyrjillä, minun vereni kiehumispisteeseen saakka katoamisyrityksiä jäljitellyt. Viisi tuntia ja väsyneet äidinkielen tunnit. Viisitoista minuuttia jolloin Raven jäi kanssani tyhjään luokkaan ja istui viereeni kun huomasi minut ja mustekynäilyni appelsiinivihkoon.


Yön lantioluihin ulottuvat mustat hiukset kutittavat poskipäitä sotkeutuen omiini kultaisiin, keskipäivällä syntyneisiin vahinkohymyilyihin ohikulkijoille. Minä pyysin odottamaan.

Viima läpi luiden, pyyhkäisi minut takaisin meren aaltoihin, keuhkot jäätyneet punasolujen kertyessä ihohuokosiin.

Raven, mitä sinä minusta haluatkaan sotkuisine hiuksinesi, tummanvirheine silminesi.


Kääntyi ovelta takaisin huomatessaan minun jäävän luokkaan. Mustareunaiset silmät seurasivat kapeita, norsunluunvalkeita kasvoja. Sotkuiset hiukset kasvoilla sekä revityt sukkahousut. Minä kuusitoista vuotta. Minä, joka en ole saavuttanut elämässäni yhtään mitään mainitsemisen arvoista.

Tänään oli musiikkiopiston pääsykoe osa kaksi, teoria. Mitä jos kestäisin vain vuoden eteenpäin, meren rannoilla särkisin itseni osaksi valkeaa hiekkaa, siruiksi seitinohuiden kaislojen käsivarsille.

Tummat juonteet iiriksissä repi hänen polvilumpionsa pitkin kevätkatuja. Siitä pisamakasvoisesta en tiedä mitään, vaaleita kasvoja koristavia ja kissa ikkunalaudalla.

Hämäräkeskusteluja, maahan luodut katseet ja huominen jota en odota.

2011/05/03

she was close, close enough to be your ghost

Tänään iltapäivällä viulunkieliä ja valkeat sormet otelaudalla, tumma yö tähtien kera, vaaleat hiukset tuulen omina kun pyöräilen jälleen takaisin kotiin.

Lantioluut eivät näy niin paljon kuin näkyivät juuri viikko sitten. Mietin mitä olen tehnyt ja tiedän liian hyvin. Vaalenkeltavalkoraidallinen yöpaita ja vaaleansiniset lakanat. Viuluetydejä nuottitelineessä, en ole soittanut niitäkään pitkään aikaan, on ollut liikaa muuta ajateltavaa.

Kuukausi ja sitten pois täältä, kolmentuhannen kilometrin päähän. Mutta aika ei lopu juuri sen vuoksi, se loppuu paljon aiemmin. Salaisuus.


Kohta yksi ystävä tulee meille, sitten täältä koululle ja niin. Minulla on vieläkin yöpaita päällä ja hiukset takussa. Ihanaa.

2011/04/28

sacred tree and other secrets

Pojan lävitse kävi kolea viima, lasinsirpaleista tulleet haavat värittivät hänen melkein läpinäkyviä, kalpeanvaaleita kämmeniään. Kyynärpäiden verisuonet näyttivät tanssivan hänen ihollaan, vaihtavan paikkaa pienestäkin hipaisusta. Kaulakuoppaan jäätyneet sormenjäljet ja talven jättämät hennot aallot pojan poskipäillä, kevät ei saanut tilaisuutta sulattaa viileää sielua.

Mustat sekaiset hiukset, meripihkasilmät metsänvihreillä vivahteilla. Kullanhohtoisia tähdenlentoja näytti putoavan hänen katseensa myötä pojan kävellessä pitkin jäätyneitä, varjoisia kujia.

Kaatosade pyyhkäisi maailmankartan jälleen tyhjäksi, asteroidiluodit upposivat haavoittaen sisälle pojan sirpaleiksi särkyneeseen kristallisydämeen.

"Varo aavepolkuja ja hukuttavaa merivirtaa Stingray", kuiskasin.

2011/04/27

until the edge of nowhere


Selkäni on verinaarmuilla, nokkosenpolttamat silmäluomet ja hopeiset linjat ranteilla. Viime yö oli sekava, puheluita ja hämmentäviä keskusteluja. Hän turhautui, tiedän, suuttui minuun. Ja vaikka näin hänet lukemattomia kertoja hymyillen, keskustellen, minun kulkiessa ohi hän ei hymyillytkään enää.

Enkä ymmärrä, yritin kyllä parhaani, yritin selittää ja yritin toimia oikein. Yritinyritinyritin yritin enkä jaksa enää, en aio enää puolella sanallakaan selitellä tekemisiäni.

Tänään kävin pikaisesti kaupungilla, koulu loppui hyvin aikaisin. Merimieskengät, tummanvihreä kauluspaita huppareiden alla, kylmästä sinertävät kädet. Sinelmiä ranneluiden ytimissä, sydämeni kartta ei yllä sinun omaasi saakka.


Raitapaitoja, tiukat farkut, nahkatakki, tummat hiukset unesta sekaisin sekä juurikasvu. Tuoksuu tupakalle, öljymaaleille sekä mintulle, ullakon lakanat sängyllään.

Ymmärryksen äärirajoilla liikkuen, tummia mustelmia lapaluilla, sataman lokit eivät lakanneet kirkumasta. Helmenvalkea aave kulki pitkin selkäni jänteitä, pitkin minun häilyviä epäselvyyksiäni.

On vielä kiinni henkilössä jonka leiskuvat silmät korventavat taivaanrannan päättymättömään tulenkajoon.

2011/04/26

it takes real blood to numb the lovers

Toivoisin omien verisuonieni paistavan ihon alta, sinivirheä meri on jo vallannut kämmeneni ja rintakehäni, ranteiden sisäsyrjillä planetaarinen sumu hohkaa tummanviolettia.

Tiesinhän minä ettei tästä tulisi mitään, halusin toivoa, olen typerys.
(syy on minun, itsehän esitän jäätävää)

Auringonsäteet kipusivat pitkin kyynärpäitä aina silmäkulmiin asti, tummanvihreys vaihtui merensiniseen, taivaan poikki kiitävät pääskyset ja Raven kyselemässä lempiväriäni. Luonnonvalkea ja mintunvirheä, sekä hämärä sumunsininen. Enkä osannut vastata, hämmennyin.


Päivääni väritti pieni konsertti (Oasis - Wonderwall, Nirvana - Smells Like Teen Spirit) ja minä koversin punaiset kenkäni asfalttiin. Kauluspaitoja ja revittyjä farkkuja, takkuiset hiukset valuivat olkapäiltä selkänikamiin. Tänään kävin myös ostamassa vaaleansinivalkoraidalliset merimieskengät.

Solisluille kuiskaisin salaisuudet, jos vain sanoisit jotain, puolikas sanakin käy. Ranskankielinen kappale ja akustinen kitara, luonnosvihko sekä käsiini hajoava universumi.

(shh)

2011/04/13

shining stars, you know how i feel

Ei tunnu miltään.

Hukkasin kännykkäni ettei tarvitsisi vastata kenellekään mitään, en ole ollut pitkään aikaan kuultavissa. Haluan olla pelkkä mitätön salaisuus, umpisolmuja keuhkoihin neulottuna, niin ettei henkäystäkään pääse vuotamaan ulos.

Raven on jälleen kummallinen, kumma kumma kumma eikä edes sanat riitä. Ja yksi toinenkin, kolmannesta en enää tiedä. Kummatkin arvoituksia, joita en halua selvittää. Ratkaisu, pakeneminen.


Auringonsäteitä ja kirjaston hyllyjen välissä hymyilyjä. Olen lukenut vieraskielisiä kirjoja, valokuvannut, kirjoittanut. Jättänyt syömättä, monia päiviä monia hetkiä, jolloin ei edes ole tarvinnut.

Painoni on kohta siellä missä sen halusinkin olevan,
mutta tuntuu kuin mitään muutosta ei olisi tapahtunut.

2011/03/12

hate this and i'll love you

Hämmentää, väsyn nykyään ihan tyhjästä. Vaikka tiedän ettei tuo ole totta, en syö nykyään niin kuin pitäisi. Siksi huimaa väsyttää hämmentää en jaksa en pysty en vain yksinkertaisesti voi (niinkuin ennen). Miksen voisi vain lopettaa tätä lapsellista pelleilyä (tosin olen vielä niin pentu että olen varmaan automaattisesti tuomittu lapselliseksi ikäni vuoksi) mutta ei. Aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, vaikka kaikki olisi ihan hyvinkin. Niin, onko kaikki hyvin.

Yksi ystävä tietää veriraidoista, on tiennyt jo ehkä muutaman viikon verran. Tai kuukauden, en tiedä, päivät ovat niin sekaisin. En ehkä tietäisi tätä päivääkään ellen olisi tarkistanut sitä täältä, lauantai. Eikä tunnu siltä, ei tunnu miltään viikonpäivältä. Sellaiselta, jolloin vain käväisee jossain ja on ja ehkä valokuvaa mutta ei sitä silti ajattele. En ole ajatellut mitään muuta kuin miten voisi välttää syömistä (ja tiikeriraitoja). Silti tuntuu oksettavalta, liian, koska appelsiinimehu päätyi käsiini. Appelsiinimehu. Pelkkä mehu ja tuntuu hirveältä. Miksi? Tietäisinkin.



Niin siis, ystäväni, olkoon nyt vaikka V, sai tietää. Oikeastaan hän sai tietää huomattavan vähän, vain sen mikä päälle näkyy. Blog(e)ista hän ei tiedä mitään, syömisongelmista ei mitään eikä myöskään siitä loputtoman tuntuisesta väsyneisyydestä mikä tuntuu murtavan minut kasaan ajoittain. Siksi hän ei muuta sanonutkaan kuin miksi, sullahan on kaikki hyvin, ei sulla ole mitään syytä - sulla ei ole oikeutta, sulla ei ole mitään hätää. Ei niin rakas, koska et tiedä, enkä minä kerro.

En halua vaivata muita ongelmillani, vaan pidän ne itselläni niin kauan kuin vain on mahdollista. Periaatteeni sotivat tätä blogia vastaan, sillä tämä on ainut paikka jonne voin kirjoittaa ihan omana itsenäni, ihan oikeasti. Pelkään vain tunnistamista, sillä se olisi ihan oikeasti loppu. En todennäköisesti enää haluaisi kirjoittaa uudelleen nettiin, en perustaisi uutta blogia entisen tilalle. Paljastumisen riski on varmasti oikeasti häviävän pieni, mutta niin on maailmakin, jos sitä katsoo tietystä kulmasta.



Kirjoitan tänne niin harvoin, että joka kerta kun kirjoitan syntyy tällaisia tulvapostauksia. Anteeksi siitä, tiedän että hyvin harva jaksaa oikeasti lukea tällaista. Mutta se vain on nyt niin, että tämä auttaa minua ehkä selkeyttämäänkin ajatuksia, mutta toisaalta se myös mutkistaakin niitä. Tänne voi analysoida, asia kiemurtelee ja viistää sen kulmia kuitenkaan välttämättä pureutumatta itse ytimeen. Valitettavasti minä vain olen sellainen.

Pelkään monia asioita, kuten nykyään yötä. Ja kuitenkin myös aamuja. Ristiriita elää sisälläni eikä suostu kuolemaan itseä haavoittavien ajatusten ja muistojen myötä, ei edes tukahduttamaan itseään hieman niin että päivät viikot kuukaudet ja vuodet minuna voisivat muuttua siedettäviksi. Kesä tuntuu niin kaukaiselta, Suomen talvet ovat kammottavan pitkiä ja keväät. Ei edes tarvitse sanoa. Kylmiä ja takatalvi iskee ihan juuri silloin kuin sille itselle sopii. Mikä ei varmasti sovi kenellekään muulle, tai ainakaan niille jotka pitävät kesästä edes hieman.


Syksy oli pelkkää unta, sellaista josta ei ymmärrä heränneensä. Se vain lipui ohi, enkä muista siitä enää oikein mitään. Ei ole sellaisia erillisia muistoja, edes pieniä hetkiä hyvistä päivistä. En haluaisi väittää ettei hyviä päiviä ollut, mutta en muista tarpeeksi selkeästi väittääkseni muuta.

Toivon tästä keväästä erilaista. Aamuisin olisi ihanaa herätä helposti, ei vain väsyneempänä syystä että en tiedä. Kahvi voisi korvautua teellä tai vedellä. Kofeiinista en kokonaan luovu, onneksi en sentään polta. Paitsi hermosavut on joskus vain pakko saada, mutta onneksi niin harvoin etten muista milloin viimeksi. Ainakaan päivämäärää, kuukautta, mutta se oli viime syksyllä. Niin.

Voisin myös opetella olemaan hukkaamatta lapasia. Nyt minulla on yhdet tallessa, onneksi, sillä sormet ovat aina pelkkää jäätä. Pelästyin verisuonia jotka virtaavat tummanvioletteina ja sinisenvihreinä kämmenieni ihon alla. Meri jota en hallitse. Onneksi, sillä olisin varmasti padonnut senkin, tuhonnut edes vaivautumatta hautaamaan sitä.


Kuvasta muuten, pelkään yöperhosia. Ja yksi fakta lisää, kirjoitan tätä siksi etten halua nukahtaa. Ranteilla risteilee myös hopeajuovia, valkeita silkkinauhoja joiksi toivon myös värillisten nauhojen muuttuvan. Ei uusia enää, se oli vain muistutus elämästä. Tai kuolemisen toivosta, mutta enhän minä oikeasti sellaista toivoisi. Kai. En muille ainakaan.

Kristallikattokruununi heittää joskus sateenkaaria huoneeni valkeille seinille, se on oikeastaan aika suloista. Ja surullista, sillä en usko koskaan saavani omaa sateenkaartani kiinni, oli se sitten ihminen tai jokin ylimaallisen onnellinen hetki joka jokaisen pitäisi joskus kokea. Enkä tiedä uskonko edes sielunkumppaineihin tai -ystäviin, sillä en tiedä. Luulin hetken, että minulla oli, mutta se oli niin helposti vietävissä. Hän oli liian helposti vietävissä, minulta pois nimittäin. Ja kaikista eniten sattui se, että hän päätti sen itse. Kysymättä minulta, sanomatta minulle. Se satutti. Ehkä siksi sekasotku sydämessä tuntuu niin suurelta. Ehkä siksi en haluaisi Ravenilta mitään, ehkä siksi en enää mitään. En tiedä. Oikeastaan tiedän valitettavan vähän asioita.

Musiikki on suurin asia, jolta olen oppinut. Tunteita voi sittenkin välittää ilman sanoja, ilman ymmärrystä toisen kielestä. Melodia voi korvata turhat lauseet, kielikuvat muuttuvat hyödyttömiksi, suljetaan vaikka silmämme. Muodostettaisiin oma maailma melodiaan pohjustettuna, toivoisin oikeastaan voivani tehdä niin. Muttei liian kauaksi, sillä silloin ei enää heräisi. Kai, jos sydänäänet vain haihtuisivat ja huokaukset kuolisivat kiinni keuhkojen seinämiin.

Pölötyspostaus, hups.
(ps, hyvää yötä aamua päivää iltapäivää teille ihanat )

2011/03/01

how the misery begins

29.12.2010, 0:21

Viime kerrasta olikin liian pitkä aika, tiesinhän minä ettei se siihen lopu. Tänään, tai siis eilen, oksensin niin ja se tuntuu vieläkin. Ranteita koristaa juovat monilta päiviltä, punaiset viirut ehkä jo vähän haalenneet. Mutta uusia tulee, siitä olen varma. Koska ei se voi jättää näin helposti.


Kuolleita varpusia käsivarsilla, verisuoneni kuihtuvat kokoon. Kuukaudet kiinnittyvät harteille, tekevät köynnöksiä ja sitovat ranteeni murskaten kylkiluut. Tuhkajauhoa silmäluomille ripoteltuna, toivon ettei enää ikinä uudestaan.