Hämmentää, väsyn nykyään ihan tyhjästä. Vaikka tiedän ettei tuo ole totta, en syö nykyään niin kuin pitäisi. Siksi huimaa väsyttää hämmentää en jaksa en pysty en vain yksinkertaisesti voi
(niinkuin ennen). Miksen voisi vain lopettaa tätä lapsellista pelleilyä
(tosin olen vielä niin pentu että olen varmaan automaattisesti tuomittu lapselliseksi ikäni vuoksi) mutta ei. Aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, vaikka kaikki olisi ihan hyvinkin. Niin, onko kaikki hyvin.
Yksi ystävä tietää veriraidoista, on tiennyt jo ehkä muutaman viikon verran. Tai kuukauden, en tiedä, päivät ovat niin sekaisin. En ehkä tietäisi tätä päivääkään ellen olisi tarkistanut sitä täältä, lauantai. Eikä tunnu siltä, ei tunnu miltään viikonpäivältä. Sellaiselta, jolloin vain käväisee jossain ja on ja ehkä valokuvaa mutta ei sitä silti ajattele. En ole ajatellut mitään muuta kuin miten voisi välttää syömistä
(ja tiikeriraitoja). Silti tuntuu oksettavalta, liian, koska appelsiinimehu päätyi käsiini. Appelsiinimehu. Pelkkä mehu ja tuntuu hirveältä. Miksi? Tietäisinkin.
Niin siis, ystäväni, olkoon nyt vaikka V, sai tietää. Oikeastaan hän sai tietää huomattavan vähän, vain sen mikä päälle näkyy. Blog
(e)ista hän ei tiedä mitään, syömisongelmista ei mitään eikä myöskään siitä loputtoman tuntuisesta väsyneisyydestä mikä tuntuu murtavan minut kasaan ajoittain. Siksi hän ei muuta sanonutkaan kuin
miksi, sullahan on kaikki hyvin, ei sulla ole mitään syytä - sulla ei ole oikeutta, sulla ei ole mitään hätää. Ei niin rakas, koska et tiedä, enkä minä kerro.
En halua vaivata muita ongelmillani, vaan pidän ne itselläni niin kauan kuin vain on mahdollista. Periaatteeni sotivat tätä blogia vastaan, sillä tämä on ainut paikka jonne voin kirjoittaa ihan omana itsenäni, ihan oikeasti. Pelkään vain tunnistamista, sillä se olisi ihan oikeasti loppu. En todennäköisesti enää haluaisi kirjoittaa uudelleen nettiin, en perustaisi uutta blogia entisen tilalle. Paljastumisen riski on varmasti oikeasti häviävän pieni, mutta niin on maailmakin, jos sitä katsoo tietystä kulmasta.
Kirjoitan tänne niin harvoin, että joka kerta kun kirjoitan syntyy tällaisia tulvapostauksia. Anteeksi siitä, tiedän että hyvin harva jaksaa oikeasti lukea tällaista. Mutta se vain on nyt niin, että tämä auttaa minua ehkä selkeyttämäänkin ajatuksia, mutta toisaalta se myös mutkistaakin niitä. Tänne voi analysoida, asia kiemurtelee ja viistää sen kulmia kuitenkaan välttämättä pureutumatta itse ytimeen. Valitettavasti minä vain olen sellainen.
Pelkään monia asioita, kuten nykyään yötä. Ja kuitenkin myös aamuja. Ristiriita elää sisälläni eikä suostu kuolemaan itseä haavoittavien ajatusten ja muistojen myötä, ei edes tukahduttamaan itseään hieman niin että päivät viikot kuukaudet ja vuodet minuna voisivat muuttua siedettäviksi. Kesä tuntuu niin kaukaiselta, Suomen talvet ovat kammottavan pitkiä ja keväät. Ei edes tarvitse sanoa. Kylmiä ja takatalvi iskee ihan juuri silloin kuin sille itselle sopii. Mikä ei varmasti sovi kenellekään muulle, tai ainakaan niille jotka pitävät kesästä edes hieman.
Syksy oli pelkkää unta, sellaista josta ei ymmärrä heränneensä. Se vain lipui ohi, enkä muista siitä enää oikein mitään. Ei ole sellaisia erillisia muistoja, edes pieniä hetkiä hyvistä päivistä. En haluaisi väittää ettei hyviä päiviä ollut, mutta en muista tarpeeksi selkeästi väittääkseni muuta.
Toivon tästä keväästä erilaista. Aamuisin olisi ihanaa herätä helposti, ei vain väsyneempänä syystä että en tiedä. Kahvi voisi korvautua teellä tai vedellä. Kofeiinista en kokonaan luovu, onneksi en sentään polta. Paitsi hermosavut on joskus vain pakko saada, mutta onneksi niin harvoin etten muista milloin viimeksi. Ainakaan päivämäärää, kuukautta, mutta se oli viime syksyllä. Niin.
Voisin myös opetella olemaan hukkaamatta lapasia. Nyt minulla on yhdet tallessa, onneksi, sillä sormet ovat aina pelkkää jäätä. Pelästyin verisuonia jotka virtaavat tummanvioletteina ja sinisenvihreinä kämmenieni ihon alla. Meri jota en hallitse. Onneksi, sillä olisin varmasti padonnut senkin, tuhonnut edes vaivautumatta hautaamaan sitä.
Kuvasta muuten, pelkään yöperhosia. Ja yksi fakta lisää, kirjoitan tätä siksi etten halua nukahtaa. Ranteilla risteilee myös hopeajuovia, valkeita silkkinauhoja joiksi toivon myös värillisten nauhojen muuttuvan. Ei uusia enää, se oli vain muistutus elämästä. Tai kuolemisen toivosta, mutta enhän minä oikeasti sellaista toivoisi. Kai. En muille ainakaan.
Kristallikattokruununi heittää joskus sateenkaaria huoneeni valkeille seinille, se on oikeastaan aika suloista. Ja surullista, sillä en usko koskaan saavani omaa sateenkaartani kiinni, oli se sitten ihminen tai jokin ylimaallisen onnellinen hetki joka jokaisen pitäisi joskus kokea. Enkä tiedä uskonko edes sielunkumppaineihin tai -ystäviin, sillä en tiedä. Luulin hetken, että minulla oli, mutta se oli niin helposti vietävissä. Hän oli liian helposti vietävissä, minulta pois nimittäin. Ja kaikista eniten sattui se, että hän päätti sen itse. Kysymättä minulta, sanomatta minulle. Se satutti. Ehkä siksi sekasotku sydämessä tuntuu niin suurelta. Ehkä siksi en haluaisi Ravenilta mitään, ehkä siksi en enää mitään. En tiedä. Oikeastaan tiedän valitettavan vähän asioita.
Musiikki on suurin asia, jolta olen oppinut. Tunteita voi sittenkin välittää ilman sanoja, ilman ymmärrystä toisen kielestä. Melodia voi korvata turhat lauseet, kielikuvat muuttuvat hyödyttömiksi, suljetaan vaikka silmämme. Muodostettaisiin oma maailma melodiaan pohjustettuna, toivoisin oikeastaan voivani tehdä niin. Muttei liian kauaksi, sillä silloin ei enää heräisi. Kai, jos sydänäänet vain haihtuisivat ja huokaukset kuolisivat kiinni keuhkojen seinämiin.
Pölötyspostaus, hups.
(ps, hyvää yötä aamua päivää iltapäivää teille ihanat ♥)
